Tämä rakas angstiblogini tuleekin näköjään tarpeeseen taas näin kaamoksen myötä.

Ahdistaa.

Kaikki vaan vituttaa ja se kaikki kulminoituu mukavasti täällä pikku huoneessa. Saan arkisin melkein päivittäin käsittämättömiä itkukohtauksia, joille en tiedä välillä edes syytä. Ainoa mikä auttaa, on lähteä jonnekin ihmisten ilmoille, missä ei ole aikaa ajatella.

Siitäkin huomaan, ettei kaikki ole normaalisti, kun ahdistun jo poikakaverin jakuvasta jossain muualla hengailusta ja hänen huomioimattomuudestaan. Päässäni tiedän, ettei sitä voi koko ajan muistaa pistää viestiä ja olla huomioimassa, mutta silti jokin päässä naksahtaa aina ja ihastuttava ahdistuksen tulva purkautuu ja olen hajoamassa. Typerää. Miksei järjellä ajattelukaan enää auta? Sitten alan syyllistää ja kaataa paskaa toisen niskaan turhaan. Miksei sitä vain voi osata olla kunnolla? Ahdistusta tulee myös kamalista ikävänpuuskista, joita ei kesän aikana ainakaan edes pahemmin ollut.. HELVETIN KAAMOS ÄLÄ PILAA PÄÄTÄNI ENEMPÄÄ.

Voi kunpa kaikki olisi jo ohi.