Olen koko aamun lukenut syömishäiriöisten ihmisten blogeja odotellessani muiden heräämistä. Eksyin niille sivuille vahingossa. Kai. Kuitenkin jumituin lukemaan niitä tuskanhuutoja, jotka oli korullisen kirjakielisesti sepostettu. Mieleeni palasivat vanhat ajat, jolloin syömishäiriöt alkoivat jo vaikuttaa muoti-ilmiöltä. Kaikki liikkuivat, oksensivat, viilsivät ranteita ja purkivat ahdistustaan kirjoittaen. Nykyään se pistää ihmettelemään.. Kuinka ulkopuolisen painostuksen takia elämät voidaankin hajottaa palasiksi noin radikaalisti? Olimme kuin yksi suuri emo-kerho. Angstangst. Osa on jättänyt sen pelleilyn taakseen, osalle siitä on kehittynyt pakkomielle. Lähtemätön.

Menin yksi päivä puntarille ja kesän koomailuni saivat selvät seuraukset. Olin lihonut. Paljon. En ole ikinä ollut näin levinnyt. Se siis sai minut aloittamaan paremmat elämäntavat. Kaiketi.. Katsoo nyt kuinka kauan ne lukemat saavat minut puskemaan itseäni eteenpäin. 9kg painonpudotus olisi ideaali, 5kg vähittäinen tarve. Aika siis aloittaa vihreä tee, All Bran muro & ruisleipää kasviksilla -kausi.

Vaikka aluksi puhuinkin 'vanhoista ajoista', antavat ne tavallaan inspiraatiota laihduttamiseen. Vaikka ne ajat olivatkin keskenkasvuisia, teinimäisiä. Onnistuinhan silloin ensimmäistä kertaa elämässäni laihduttamaan oikeasti kunnolla.

Haluan laihtua myös poikaystävääni varten. En halua, että hänellä on lihava ja ruma tyttöystävä. Haluan olla kaunis, jotta voisin olla hänelle ylpeyden-, en häpeänaihe. Olen oppinut rakastamaan häntä aivan uusin tavoin. Vaikka luulisi nuorena kyllästyvän toiseen, huomaan usein kaipaavani häntä samoin kuin alussa. Eilen kun hyvästellessäni häntä juna-asemalla, tunsin jo valmiiksi raastavaa kaipuuta ja samalla syvää yhteenkuuluvuutta painaessani pääni hänen hartialleen, pitäessäni häntä kädestä ja nuuhkiessani hänen ominaistuoksuaan. Ne ovat hetkiä jolloin sanoja ei tarvita. Ja mietin edelleen: "Aikaa on kulunut jo yli puoli vuotta, kuinka hän voi olla edeelleen minun?"

ps. Nälkä kasvaa.