Kamala masennuspäivä. Masentaa koska on ikävä, arki alkaa ja pelkään, että juuri kun meinaan hipaista sitä mitä toivon niin se vetäistään pois. Eli olen ihastunut. Sinänsä olen niin onnellinen, sillä eilinen ilta oli paras aikoihin. Kaikki oli niin luontevaa ja helppoa. Mutta nyt on paljon välimatkaa eikä nähdä siis paljoa. Hän varmaan ehtii unohtaa minut jo ennen ensi viikonloppua.. Toivottavasti lauantai merkitsi hänellekin jotain. Sekava olo, totta tosiaan. Koulukin painaisi päälle, mutta aivot eivät kertakaikkiaan suostu ajattelemaan mitään muuta. Ikävä, ikävä, ikävä.

Se tästä tekee outoa ettei minua ole alkanut ahdistaa. Viimeksi ahdistus alkoi jo melkein heti. Nyt vain odottaa tapaamista ja yksin tuntuu pahalta. Kerrankin ehkä olen osannut tunteiden osalta suoriutua oikein.. Omituinen olo.

Requiem For A Dream on äärimmäisen hyvä elokuva. Olen kuunnellut tänään soundtrackin varmaan kohta 50 kertaa. Ah. <3